13.11.2016

Minun tarinani



Yksi ahdistuksen omahoidon osista on miettiä, mistä kaikki alkoi. Mitä ahdistuksen taustalla on, mistä se on lähtöisin. Oikeastaan tämä olisi pitänyt kai tehdä ennen tunnekarttaa, mutta ei voi mitään. Kirjoitan aina alun vasta, kun kaikki muu on tehty. Mutta ehkä on aika vähän muuttaa tapoja? Kertoa mistä kaikki alkoi, ennen kuin kukaan tietää millainen tämän tarinan loppu tulee olemaan. Sillä tämän tarinan loppua ei voi kertoa ennen kuin kaikki muu on ensiksi kerrottu. Tämä ei ole aivan ohjeiden mukainen ”lista ahdistukseen vaikuttaneista asioista”, tämä on minun koko tarinani, josta voi ehkä tarkka silmä poimia sen, mikä on siihen vaikuttanut.
Oikeastaan tämä tarina ei ala aivan alusta, sillä minulla ei ole omakohtaista tietoa siitä, mistä kaikki alkoi, mutta kerron kaiken, mitä muistan.

Aikaisin muisto, mitä minulla on ajalta, kun olin noin neljävuotias. Babushkan (äitini mummon) hautajaiset. En muista mitä tunsin silloin, paitsi pelon. Pelko oli läsnä elämässäni jo silloin. En muista mitä ajattelin. Kaikki, mitä todella siitä muistan, on se, että me seisoimme kirkossa ja meillä oli tuohukset. Ja minä pelkäsin, pelkäsin tosi pahasti sitä liekkiä, vaikka se oli pieni. Ja isäni täytyi nähdä se tai sanoin jotain (en tiedä, en muista), mutta hän otti sen minulta. Siinä on kaikki, mitä muistan tuosta, pelko on aina ollut läsnä elämässäni.

Seuraavat muistot minulla on vasta eskarista. Tuolle vuodelle sijoittuu monia muistojani. Portaissa kompuroiminen (ja putoaminen), sisko työnsi minut päin takkaa (sen jälkeinen istumisen tuska) ja tietenkin se, että eskari oli pitkän jatkuneen kiusaamisen alku. On tuolta ajalta muutamia hyviäkin muistoja. Yksi niistä sijoittuu eskariin, vaikka minua jo tuolloin kiusattiin, oli siellä yksi ikimuistoinen tapahtuma. Meillä oli jonkinlainen yökoulun tyyppinen tapahtuma, intiaanityyliin. Tuohon kuului osaltaan aarteenetsintä, jossa ympäri päiväkodin pihaa oli piilotettu vihjeitä, kunnes lopulta löytyi aarre. En muista mikä tuo aarre lopulta oli, mutta sen muistan, kuinka minä ensimmäisenä löysin viimeisen arvoituksen. Ja tulen aina muistamaan ”intiaaninimen”, jonka tuolloin sain. Sinisen hetken arvoitus. Toinen muisto, mitä minulla on, on se, että minä rakastin leikkiä piilosta siskoni kanssa. Tai siis en mitä muista sitä, että rakastin, mutta muistan monia piilosleikkejä noilta ajoilta. Erityisesti mieleeni on jäänyt yksi, jossa piilouduin vanhempieni sängyn alle, kun isäni oli siinä lukemassa lehteä, ja kun siskoni tuli etsimään, isä sanoi hänelle, ettei ollut nähnyt minua. Se oli niin hauskaa silloin.

Seuraavana syksynä alkoi koulu. Ja kiusaaminen oikeasti. Eskarissa se oli ollut vähäistä, ei niin kauhean pahaa. Mutta ala-aste oli siltä suhteelta paljon pahempi. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa seuraavat kuusi vuotta. Lähes päivittäin. Ja jos se ei tapahtunut kanssaoppijoiden toimesta, niin minua oli milloin ahdistelemassa opettajat tai vanhemmat, jotka vaativat kertomaan mitä kukakin oli tehnyt, melkein yhtä ikävin keinoin kuin mitä sain kanssaoppijoidenkin toimesta kokea.
Olin aina ollut hyvä olemaan hiljaa, vetämättä huomiota itseeni. Mutta silloin aloin oikeasti pyrkimään siihen, ettei minua huomattaisi. Ja aloin pelkäämään ihmisiä ja huomiota, minuun syntyi tarve paeta sitä. Tuon huipentuma olikin syntymäpäiväjuhlat, joihin minut unohdettiin kutsua. Ymmärrän, että kaikkia ei voi muistaa, mutta harvemmin syntymäpäiväsankaria sentään unohdetaan.
Mutta ei minua aina unohdettu, jos joltakulta katosi rahaa, niin syy oli heti minun. Koska kuka muukaan se olisi ollut. Olihan minulla tapana poimia matkaani ties mitä pientä tavaraa, joka ei minulle kuulunut. Miksi en olisi siis vienyt rahaa ja kaikkea muuta isompaakin? En koskaan kieltänyt sitä, se olisi saanut minut vain pahempiin ongelmiin. Joten… Olen siis varas. Okei, sopii minulle.
Olin aivan surkea oppilas ensimmäisellä luokalla. Osasin silloin jo laskea yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja. Ja sitten aloitettiin opettelemalla numeroiden piirtämistä, ei mitenkään innostavaa. Jätin läksyjä tekemättä, lintsasin, olin muutenkin aivan kamala oppilas. Mutta pääsin kumminkin luokalta.
Toisella luokalla pääsin vihdoin kunnon uskonnonopetukseen, kun ensimmäinen luokka oli, mitä oli. Ei silloin ollut edes ollut kuin muutama hassu uskonnon tunti ortodokseille. Toisella luokalla aloin myös olla läsnä oppitunneilla ja tekemään läksyjäkin. Mutta se ei korvannut ensimmäisen vuoden poissaoloja tai opiskelemattomuutta. Olin tuolloin suunnilleen lukutaidoton. Lukemaan opinkin vasta seuraavana keränä, kun itsenäisesti yritin ja yritin, kunnes osasin lukea joutumatta miettimään jokaista sanaa ikuisuutta.
Kolmannen luokan aikana keksin, mitä tahdon tehdä isona. Tai kaipuuni sai muodon, jotakin, mihin pyrkiä. En kylläkään kertonut siitä silloin kenellekään, tiesin jo silloin, että vanhempani eivät olisi pitäneet haaveestani. Kolmas vuosi oli kiusaamisen suhteen varmaan pahin, mutta siitä selvittiin.
Neljäs luokka oli hieman helpompi kuin edellinen. Sain vähemmän huomiota osakseni. Tuolloin löysin harrastuksen, josta todella nautin – roolipelaaminen. Se oli jotakin, mihin paeta maailmaa, jotakin joka sai minut tuntemaan oloni hyväksi.
Viidennellä ja kuudennella luokalla meillä oli paras opettaja, mitä minulla koko ala-asteaikanani oli. Kiusaaminen oli menettänyt fyysisen muotonsa. Mutta se tarkoitti lähinnä sitä, että kaikki kiersivät minut kaukaa. Tahtoivat mahdollisimman etäälle minusta ja sanoja se ei vähentänyt. Noina vuosina oloni oli melko huono. Suhteeni ruokaan oli puhdasta inhoa, lopetin syömisen. Melkein kaksi vuotta elin lähes ruoatta ja laihduin sen mukaisesti. Niiden kilojen takaisin saaminen, normaalipainoon takaisin pääseminen, oli paljon vaikeampaa kuin niiden menettäminen. Mutta minä selvisin ala-asteesta ja pääsin siirtymään yläasteelle.

Yläasteelle mentäessä asiat osaltaan muuttuivat. Olin alkanut jälleen syödä. Yläasteella ilmoitin olevani kasvissyöjä. Kasvisruoka oli paljon helpompi saada alas kuin liharuoka. En ollut koskaan pitänyt lihasta. En edes pienenä. Mutta lapsuus jättää jälkensä, en kyennyt enää luottamaan ihmisiin. Se on minulle vieläkin vaikeaa. Seitsemännen vuoden lopussa sain ensimmäisen henkilön, jota voisi ehkä jopa sanoa ystäväksi. ”Uskotko avaruusolentoihin?” oli ensimmäinen asia, mitä hän koskaan minulle sanoi. Hän tunki seuraani viikkoja ja puheli yhtä outoja aina, kunnes eräänä päivänä rohkenin vastaamaan. Yläaste meni nopeasti. Päivät seurasivat toisiaan, eikä asiat juurikaan muuttuneet. Sitten pääsin peruskoulusta ja sain jatko-opiskelupaikan.

Seuraavat kolme vuotta meni kauppaoppilaitoksen penkkejä kuluttaen. Liiketaloutta, talous- ja toimistopalveluita, merkonomiksi. Noiden kolmen vuoden aikana sain hieman rohkeutta. En saanut paniikkikohtausta heti luokan eteen astellessani, vaikka hyvin lähellä se joka kerta oli. Toisen opiskeluvuoteni keväällä kerroin äidilleni tuon haaveen, jota olin sydämeeni kätkenyt peruskoulun kolmannelta luokalta lähtien. Ja hän murskasi sen, sanoi ettei se ole lainkaan minun juttuni. Jätin siispä pitkään haaveenani olleen asian, hautasin sen syvälle alitajuntaani, yritin unohtaa kokonaan.

Merkonomiksi valmistuttuani päädyin pitämään kaksi välivuotta. En siksi, että en olisi tiennyt mitä halusin. Välivuoteni johtuivat siitä, että tiesin mitä haluan, mutta en päässyt haluamalleni alalle. Pyrin opiskelemaan kirjastoalaa, enkä päässyt sisään. Jäin kauaksi tuosta opiskelupaikasta. Joten tänä vuonna päätin sitten luopua siitäkin unelmasta ja hakeuduin jatkamaan liiketalouden opintoja, tällä kertaa tradenomiksi. Eihän se kovin kaukana kirjastosta ole, nimikekin on sama…

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti